Kirjoittaminen on jaanyt vahan vahemmalle mutta nyt sille on hyva syy! Paikallinen keskussairaala kun ei tarjonnut wifi yhteytta vuodepotilailleen...go figure!
Eli aloitetaanpa nyt sitten tarina ihan alusta.
Reilu viikko sitten vatsani tuli yllattaen kipeeksi. Vatsa tuntui olevan taynna ilmaa ja muistelin jostain, etta urheileminen pistaa vatsan liikkeelle ja suunnistin vatsakivusta valittamatta urheasti tenniskentalle samana iltana. En tietystikaan ehtinyt pelaamaan tennista kuin 30 minuuttia kunnes selkaani iski aivan kamala noidannuoli...siina sitten kerailin itseani kentalla maaten noin 20 minuuttia ennen kuin paasin hitaasti madellen autooni ja siita kotiin. Tarinan positiivisena puolena mainitsisin, etta vatsakipuni unohtui kokonaan! Yo menikin sitten kipulaakkeiden ja jokaminuuttisen voivotteluni merkeissa. Aamulla herasin, selka oli jo parempi, mutta vatsakipu oli palannut voimakkaampana. Yritin pinnistella koko paivan kivun kanssa mutta myohaan illalla jouduin antautumaan ja soittamaan kaverilleni, joka on kaupungin toiseksi suurimman sairaalan johtaja. Pyysin, etta voisin paasta tapaamaan hanta seuraavana aamuna vatsakipuni vuoksi, mutta han taivutteli minut menemaan heti kaupungin keskussairaalaan. Han soitti keskussairaalan johtavalle laakarille, jotta parhaat laakarit olisivat minua vastassa sairaalassa...kello oli jo 12 yolla. Oli suht'koht epamiellytava olo menna sairaalaan puoleltaoin tapaamaan laakareita jotka oli yolla halytetty kotoa vastaanottamaan minut vatsakivun vuoksi.
Paastyani sairaalaan kaksi kirurgia oli minua vastassa. Toinen oli sisaelintautien johtava kirurgi ja toinen oli sisaelintautien osaston johtaja...nyt aloin jo tuntea itseni kipeaksi pelkastaan taman vuoksi. Pikaverikokeiden ja yleisen tutkistelun paatteeksi diagnoosiksi saatiin umpisuolen akillinen tulehtuminen, joka vaatisi valittoman leikkauksen (ei ollut ehka se paras kuningasidea pelata tennista!). Tassa vaiheessa minuun iski aivan kasittamaton paniikki: hataleikkaus Keski-Venajalla!? Ei ollut se diagnoosi, jota olin mennyt hakemaan!
Sitten alkoikin puhelinralli...soitin kaverilleni (toisen sairaalan johtaja) ja kerroin tilanteen ja sanoin etta minahan en taalla leikkaukseen mene. Minua tottakai rauhoiteltiin, koska ei umpisuolen leikkaus nyt niita vaikeimpia leikkauksia ole jne. (tottahan toi kaikki on). Mutta jotenkin "Keski-Venaja + anestesia + leikkaussali+ avoleikkaus + sairaalassa oleminen = rauhallinen mieli" -yhtalo ei toimi! Soitin kiireella vakuutusyhtiooni ja he sanoivat, etta he ymmartavat minun huoleni leikkauksesta kyseisessa paikassa ja ovat valmiit lennattamaan minut yksityisella ambulanssilentokoneella Moskovan amerikkalaiseen yksityissairaalaan (Thank you, Danish sympathy!). Lentokone tosin olisi vasta 5 tunnin paasta kyseisen kaupungin lentokentalla, koska taysin varusteltuja ambulanssiakoneita ei kuulemma Venajalla ole(?!) (kone tulisi Puolasta tai Suomesta) ja leikkaus voitaisiin suorittaa minimissaan vasta 9 tunnin paasta. Tama 9 tuntia oli liian pitka aika paikallisten laakarien mukaan, umpisuoli oli kuulemma tulehdusarvojen etc. mukaan jo siina kunnossa, etta muutaman tunnin paasta olisi kyseessa paljon suurempi leikkaus. Taman kaiken puhelirumban ollessa kaynnissa olivat kaverini ja keskussairaalan johtaja kayneet pitkan keskustelun keskenaan kuka olisi se "onnellinen" joka suorittaisi umpisuolen poiston.
Eli pelkistaen tilanne oli seuraava:
Yli miljoonan ihmisen kaupungin kahden suurimman sairaalan johtajat keskustelivat kuka tekisi minulle umpisuolen poistoleikkauksen...sairaalan johtaja itse vai sisaelintautien osaston johtava kirurgi...ja samaan aikaan mina inisin kaikille, etta olisi ehka parempi, jos odotettaisiin sita ambulanssientokonetta...ja kello oli noin 02.00 yolla! Eli ei mitenkaan ylimitoitettu operaatio umpisuolen poistoleikkausta varten, eihan?!
Eikohan tama riita talla kertaa. Seuraavalla kerralla kerron kuinka operaatio "umpisuoli" saatiin onnelliseen paatokseen ja joitain muitakin nyansseja Keski-Venajan sairaalaelamasta.
No comments:
Post a Comment