Suuroperaatio "Olkapaa"

Nyt mennaan taas ajassa noin reilu vuosi taaksepain. Yhtena iltana pelasin kaverini kanssa tennista ja olkapaani alkoi osoittamaan artymisen ensioireita. Tunti tunnilta olkapaan vihlominen alkoi olla voimakkaampaa ja aamulla koko oikea kateni oli aivan toimintakyvyton saryn vuoksi. Ajattelin, etta kai tassa on sitten laakarin mentava tarkastaan olkapaan vointi.

No taalla Keski-Venajalla tama laakarissakayntikaan ei aina ole se aivan yksinkertaisin prosessi. Varsinkaan kun taalla ei ole yksityissairaaloita niin kuin Moskovassa tai Pietarissa. On luotettava valtion hoitoon...ja luotto ei ainakaan minun kohdallani ollut hirvean korkealla. Ehka tahan arvostuksen vahaisyyteen vaikutti aikaisempi kayntini valtion sairaalassa, jonne menin tapaamaan ystavaani. Sairaala ei ollut nahnyt remontin haivaakaan Hrutsevin aikaisen kayttoonottonsa jalkeen. Hissi ei toiminut (aika “hauska” juttu sairaalan kaikille kainalosauvapotilaille), puolet kaytavien valoista olivat pimeana (taitaa olla ekohorhoilyn aikaansaannosta), kaikki sangyt 6-8 hlon huoneissa olivat ihan perus laverisankyja (eri malleja tottakai) eli I think you get the point already.

Ainoa jarkeva vaihtoehto oli soittaa kaverilleni, joka toimi yhden valtion sairaalaan johtajana. Soitin hanen kannykkaansa aamulla ja kerrottuani ongelmastani han toivotti minut tervetulleeksi sairaalaansa. Lisasipa viela, etta voi lahettaa ambulanssin hakemaan minut jos haluan. Kieltaydyin kohteliaisuudesta, koska ajattelin, etta olkapaani sarky ei ehka ole se paras kriteeri ambulanssikyytiin (kylla se raja “systeemin” hyvaksikaytossa mullakin jossain tulee vastaan).

Sairaalaan saavuttuani eteisaulassa minua odotti heti yksi valkotakkinen laakari. Han sanoi minulle, etta johtaja odottaa minua jo toimistossaan (jep jep, sita ollaan niin tarkeita). Mentyamme hissilla ylimpaan kerrokseen saavuimme noin 50m2 “odotushuoneeseen” eli tyhjaan huoneeseen missa oli nahkasohva ja sihteerin poyta. Hauskinta oli, etta ns. normaalivieraat odottivat “odotushuoneen” ulkopuolella olevilla muovituoleilla. loogista, eiko vain! Siirryin “jonon” ohi suoraan johtajan toimistoon missa ystavani odotteli minua levealla kultahammashymyllaan (jep jep, sita ollaan vielakin tarkeampia). Johtajan toimisto oli “vaatimaton” 100m2, jossa kaikki huonekalut olivat mahonkia. Huoneessa oli noin 15-20 hlon kokouspoyta, jonka ymparilla istui viisi laakaria. Kaverini oli kutsunut huoneeseensa sairaalan jokaisen osaston johtavan laakarin (jep jep, nyt sita ollaan jo ihan kuninkaita)! Olkapaani sarky taisi olla talla hetkella sairaalan prioriteetti numero yksi! Lyhyen selostuksen jalkeen kaverini sanoi, etta nyt kaikki laakarit menevat takaisin osastoilleen ja valmistautuvat ottamaan minut vastaan. Siis tah!? Miksi neurologiaosaston ylilaakari menee valmistautumaan minua varten osastoonsa beats me, mutta paatin olla hiljaa. 

Siina sitten kuljin yhden laakarin saattamana todellisena VIP-vieraana jokaisen osaston ylilaakarin paikkeille. Ja tottakai jokaisen osaston ylilaakari odotti minua noin viiden laakarin ryhmalla. Ei mitenkaan yliampuvaa!Taydellisen physical check-up:in jalkeen minua saattava laakari oli saanut ohjeekseen vieda minut takaisin johtajan toimistoon. 

Toimiston kokouspoydalle oli katettu lounas meille kahdelle. Ruokaa olisi riittanyt varmastikin koko Ruandan nalanhadan poistamiseen. Siis ihan perus sairaalalounas! Kyytipoikina oli tietysti pullo vodkaa ja pullo konjakkia(taalla se kuuluisa sanonta on muokattu muotoon “There's no such thing as an alcohol-free lunch!”). Kaverini sanoi, etta meilla on sopivasti aikaa lounastaa ennen kuin eri osastojen ylilaakarit konsultoisivat toisiaan paastakseen konseksukseen olkapaani diagnoosista (muutama Burana olisi riittanyt, mutta paremman puutteessa tamakin sai kayda).  

Noin 30 minuutin ja 100gr vodkaeran seka 100gr konjakkieran jalkeen viisi viisasta tietajaa saapuivat toimistoon ja totesivat, etta olkapaatani vaivaa nivelpussintulehdus. Wow, mika yllattava diagnoosi! Ja lisasivat viela, etta siihen auttaa lepo. Tassa vaiheessa halusin nousta seisomaan ja antaa aplodit, mutta viimeinen 50gr konjakkishotti oli jo pehmittanyt jalkani. Eli case closed. Kaikki oli taas hyvin sairaalassa ja laakarit tunsivat varmasti suurta mielihyvaa raitkaistessaan vuoden vaikeimman tapauksen nainkin nopeasti.

Mutta todettakoon, etta en ole koskaan elamassani tuntenut itseani niin hyvin hoidetuksi missaan laakarikeskuksessa tai sairaalassa. Jalkeenpain ajateltuna en itseasiassa loyda oman kokemukseni perusteella mitaan kritisoitavaa Venajan julkisesta terveydenhuollosta...tai olisi se lounaalla tarjottu konjakki voinut olla X.O.:ta eika V.S.O.P.:ta, mutta en nyt viitsi heittaytya vaikeaksi.